Maisemasta valokuvataiteessa

Maisema on ollut keskeinen aihe tai teema suomalaisessa valokuvataiteessa jo pitkään. Maisemaa tutkitaan tänään uusin käsittein. Maisema voidaan nähdä mm. tilana, semioottisena tai kulttuurisena rakennelmana, poliittisena tai ideologisena käsitteenä.

Kuinka tämänpäivän valokuvataiteilijat ymmärtävät maiseman? Käsitteenä? Teemana? Tilana? Muotona?

            Maisema ja paikka ihmisen määrittäjinä

Maisema ja ympäristö vaikuttavat olemisen muotoutumiseen, mielikuva maisemasta ja ympäristöstä muokkaa yksilön käsitystä itsestä ja maailmasta. Maisema paikkana ja päivittäisenä fyysisenä ja henkisenä ympäristönä luo olemassaololle koordinaatit .

Sijoitamme itsemme fyysisesti ja kulttuurisesti kotipaikan, alueen, valtion ja maanosan tasolla erilaisiin kategorioihin, jotka sijoittavat meidät maailmaan. Näillä eri tasoilla on kulttuurisesti eri suuruisia   ja eri tyyppisiä merkityksiä identiteetillemme.

Voiko maisema olla kaiken pohjalla kun yksilö määrittää paikkaansa maailmassa ja rakentaa identiteettiään ja kotia itselleen? Aistimemme ja fyysinen olemuksemme vaativat kiinnittymistä johonkin konkreettiseen, tarvitsemme ympäristön joka on tuttu silmillemme, korvillemme, nenällemme. Paikka tuntuu jalkapohjia myöten. Ja paikasta katsotaan maisemaa . Turvallisuudentunne rakentuu paljolti oman paikan, kodin ja sitä ympäröivän varaan. Koti on, laajassa mielessä, elinympäristön symboli, sitä on rakennettu ympärillämme, sitä on luonto jossa elämme, sitä on myös kulttuurin jäljet, kaupunki.

            Kulttuurimaisemasta

Maisemaa katsotaan ja maisemasta puhutaan. Maisemaa valokuvataan ja siinä kuljetaan. Maisemia tuhotaan ja säilytetään, maisemia suojellaan ja paikkoja maisemoidaan. Maisema-arkkitehdit, puunhakkaajat ja rakentajat työskentelevät kilpaa. Mutta missä he kaikki puuhaavat, mikä on se maiseman ajatus, josta kaikki puhuvat ja jossa kaikki liikkuvat, mielessään ja katseellaan?

Maiseman määrittely tuntuu äkkiseltään hieman hankalalta, siitä puhutaan ja sitä käytetään hyvin monella tavalla.

Nykysuomen sanakirja määrittää maiseman maanpinnan katsojalle näkyväksi aluekokonaisuudeksi, ihmisestä jonkin matkan päässä olevaksi ja vain näkemällä havaittavaksi ympäristöksi, kuvaksi tai maalaukseksi sekä seutuja tai tienoita ilmaisevaksi sanaksi. Maisema on pinnan, horisontin, taivaan ja jalansijan muodostama kokonaisuus. Sanakirjan määritelmän ohella maisemaa käytetään kauniin ja koskemattoman luonnon, perinteisen maaseudun, kulttuurihistoriallisten miljöiden tai esteettisesti arvokkaiden näkymien synonyyminä (Jones 1991/ Raivo 1997, s.193).

Maisemaa ei voi koskaan tavoittaa, sitä voi vain hapuilla. Se pakenee käsistä. Maisemaan astuva ei koskaan pääse perille. Maisema on katsojan mielessä.

                        Koli

Muistikuva maisemasta on yleensä mielikuva, tietystä pisteestä avautuva näkymä joka peittää ei vain näkökenttää vaan myös mielen, se on visuaalinen kokemus joka syntyy näköalan äärellä. Näköalahan on rajattu näkymä tietystä pisteestä tiettyyn suuntaan katsottuna. Aivan kuin valokuva, jonka perusvalintoja ovat kuvauspaikka - se tietty piste josta näkymää päädytään katsomaan - sekä   suunta - johon katseemme kohdistamme ja joka samalla rajaa näkymän, ottaen mukaan halutun ja jättäen ulkopuolelle sen mikä ei kuvaan kuulu .

Maisema on kuin valokuva.

Kansallismaisema Koli on tyypillinen näkymä, jossa Koli-niminen paikka on oman jylhän muotonsa ohella erityisesti katselupiste siltä avautuvaan maisemaan, joka vielä määrittyy hyvin tarkasti rajatun katselupaikan ja suunnan avulla yhdeksi ainoaksi kaikkien l. useimpien tuntemaksi maisemanäkymäksi. Koli itse luonnonmuodostelmana jää lähes pimentoon, se on läsnä lähinnä väsyneinä jalkoina ja kuumenevana auton moottorina. Kuvassa Koli on luonnonmuodostelmana sen verran läsnä, että näkymä pitää sisällään palan Kolin kalliokumparetta ja tietyt puut, jotka yhdessä rajaavat Pielisen yli aukeavasta näkymästä sen ainoan oikean.

Maantieteen tutkimuksessa on oivallettu kuvan ja siis myös maiseman olemassaolo, teoksen synty, vasta katsojan mielessä. Maisema on ymmärrettävä laajemmin visuaalisena ja kokemuksellisena ilmiönä, joka määräytyy aistimustemme ja mielemme kautta. Maisema on panoraama, joka muuttuu jatkuvasti meidän liikkuessamme. Vaikka emme voi koskaan olla maiseman sisällä, se on silti aistiemme ulottuvilla (Meining/Raivo, s.198).

Maisema ei ole yhtä kuin luonto. Siihen sisältyy aina voimakkaita kulttuurisia latauksia. (Karttakoordinaatisto...)

Kansallista identiteettiä ja maisemaa käsiteltäessä esittämisen ideologinen tausta nousee väkisinkin pintaan.

Maisema on tärkeässä asemassa kansallisen identiteetin rakentamisessa. Historiallisesti tärkeät paikat, tai luontoon samaistumiseen sopivat jylhät näkymät on nostettu Kansallismaisemiksi, ylitse tavallisen, minkä tahansa kesämökkinäkymän.

Kansallismaisema -projektini historiallisten lähtökohtien kannalta kiinnostavan määrittelyn ideologian toiminnasta on esittänyt tutkija Linda Nochlin: ...yksi ideologian keskeisiä funktioita on verhota yhteiskunnassa tietyllä historiallisella hetkellä ilmeiset valtasuhteet saattamalla ne näyttämään asioiden luonnolliselta, ikuiselta järjestykseltä (Nochlin, 1988). Tästähän on paljolti ollut kysymys suomalaisen kansallisuuden synnyttämisen projektissa.

            havaintoja maisemavalokuvauksesta

Työni perustuu maiseman valokuvaamiseen, ei kuitenkaan mitenkään erityisesti maisemavalokuvan käytäntöihin ja tulkintaan. Olen enemmänkin ajatellut arkista turistikuvaa kuin valokuvataiteen maisemakuvakäsitystä.

Kuvani tunnetuista ja matkailijoiden kansoittamista paikoista, kuten Kolilta tai Aulangolta pyrkivät toteuttamaan turistin ideaalikokemusta, tuota uniikkikokemusta, kun onnistuu rajaamaan muut katsojat ulkopuolelle (Lukkarinen). Kuvasin tutuissa paikoissa yrittäen mahdotonta, eli löytää sen ihmetyksen tunteen, jonka maiseman ensi kertaa näkevä kokee, samaan aikaan noudattaen postikortein ja kuvakirjoin kirjoitettua traditiota virallisen maiseman kuvaamisessa. Kaikkien nähtävyyksien suhteen toimii sama lainalaisuus, on olemassa tietyn lainen tapa kuvata. Esimerkiksi Yhdysvalloissa oikeaa kuvaustapaa ja oikeaa kuvaussuuntaa vielä vahvistetaan kyltein ja ohjein. Picture spot tai vista point -tyyppiset tekstit johdattavat turisteja kuvauspaikkoihin. Oikeanlaisen maisemakuvauksen käytännön toteuttaminen on jokaisen turistin velvoite, väärään suuntaan kuvaava kokee tekevänsä väärin, ja tekeekin.

Masemavalokuvassa ei ole kysymys vain näkymän tallentamisesta, vaan maisemahavainnon esittämisestä. Maisemaan kuuluu elimellisesti sekä näkymä että paikka, josta käsin maisemaa tarkastellaan. Kuvassa paikka on perinteiseti liitetty maisemaan etualan mukaan tuomisella. Usein myös rakennetaan kehys, jonka läpi maisemaa katsotaan. Puunrungot ja oksat, seinät, portit ja holvikaaret kehystävät maisemasta kuvaa. Etuala ja kehys eivät ainoastaan tuo olennaisia elementtejä kuvaan mukaan, tai toimi oikeoppisen kuvan rakenteellisina elementteinä. Ne synnyttävät tilavaikutelman näkymään, jännitteen katselupaikan ja horisontin välille. Katsoja kiinnittyy kehyksen ja horisontin väliseen tilaan. Silmä leijuu tuossa etäisyyden tyhjiössä sitoen läheisyyden ja kaukaisuuden toisiinsa.

Valokuvan rajaus fokusoi koko näkymän ja synnyttää samalla sisäisen ja ulkoisen välisen jännitteen, kuvan ulkopuolinen on valokuvassa aina läsnä, paikka ei katoa mihinkään. Edes maisemaa katsottaessa.

Se, mikä ei kuvaan kuulu, on aina kuitenkin läsnä .

Maiseman tuttuus, nostalgia on hämmentävän lähellä valokuvan nostalgiaa.

Niin maisemassa kuin valokuvassakin arkinen kokemus voi pysähtyä ja muuttua havainnoksi. Ja edelleen muistikuvaksi. Turistin maisema on vieras mutta haltuunotettava, räps vain...

            teoksesta kansallismaisema

Olen koko taiteilijaurani ajan käyttänyt valokuvaa monella tavoin, mutta yleensä olen aina manipuloinut hyvin voimakkaasti sekä kuvaustilannetta että vedostamista. En ole koskaan tehnyt mitään taiteellista projektia niin sanotun suoran valokuvauksen keinoin. Olen myös onnistunut välttämään tavanomaiset klassiset aihepiirit, joita dokumentaarinen valokuvaus, arkinen tilanteiden tallentaminen ja turistivalokuvaus ovat hyödyntäneet. Jos olen kuvannutkin maailmaa kunnon dokumentarismin hengessä, olen tehnyt sitä työssäni lehtikuvaajana tai olen ainakin jättänyt matkoilla kuvaamani eksotiikan, kuriositeetit ja kauniit maisemat pöytälaatikkoon. En ole pystynyt perustelemaan mainitunlaista toimintaa näyttelykäytännön kannalta itselleni. Olen aina ollut sitä mieltä, että siten syntyvät kuvat kuuluvat lehtien sivuille tai perhealbumiin.

Aloittaessani maisemakuvaprojektin kesällä 1995, minulla oli hyvin yksinkertaiset tavoitteet. Olin kuvannut kesällä 1994 sukumme kesäpaikassa Saimaan saaristossa 6x7 -kokoon materiaalia, jonka oli tarkoitus muodostaa jatkoa Luontoäidin poika -sarjalleni. Kuvasin edelleen ihmistä maisemassa, mutta tuo työskentely ei johtanut mihinkään. Paitsi että kuvasin luonnosmaisesti kinokoolla pari maisemakuvaa tutkiessani erilaisia taustoja ympäröivässä maisemassa. Jonkun kuvista olin kuvannut selkeästi epäteräväksi. Myöhemmin talvella, katsellessani tuota kuvaa, aloin pohtia maiseman kuvaamista sellaisenaan. Kiinnostuin kahdesta asiasta: maisemasta aiheena ja kinokameratyöskentelystä yksinkertaisena metodina. Maisemaa halusin kuvata, koska se tuntuu olevan yleisin kuvauskohde maailmassa. En osannut vielä ajatella sitä sen tarkemmin. Tuntui hauskalta haasteelta tarttua kliseeseen. Kinotyöskentelyssä sen sijaan miellytti sen helppous ja yksinkertaisuus. Halusin nimenomaa kuvata konstailematta, yhdellä ja samalla objektiivilla, tahdoin kehityttää filmit tavallisessa laboratoriossa ja vedostuttaa kuvat ilman mitään puuttumista normaalin lisävalon ja varjostuksen lisäksi. Siis varsin yksinkertaisesti: kinari ja 24 mm optiikka, maisema sekä minä. Ei muuta.

Aloin kuvata turistimaisesti kesälomamatkojen aikana eri puolilla Suomea. Heti alkuun kuvasin maisemat sekä epäterävinä että terävinä. En keskittynyt mihinkään erityisesti, kuvasin kauniita vaaramaisemia yhtälailla kuin hakkuuaukeitakin. Epäterävä näkymä teki toisinaan kauniista maisemista mitäänsanomattomia ja rumista hyvin kauniita. Ajan mittaa, pohtiessani maiseman merkitystä omia ajatuksiani vasten, oivalsin kansallisen maiseman kiinnostavuuden.

Identiteettikysymykset ja poliittinen lähestymistapa ovat olleet koko ajan taiteilijuuteni olennaisia osia, kuten edellämainitussa Luontoäidn poika (1992-94) -sarjassa. Siinä kuvasin miehen kehoa, torsoa maisemassa. Samaa sisältöä, miehen kuvaa ja identiteettiä, olin jo kuvannut Lahden muotoiluinstituutin lopputyössäni (1989). Sukupuoliroolien käsittelyä jatkoin valokuvan ensimmäisessä kolmivuotisnäyttelyssä, Postmoraalissa (1992), esillä olleilla teoksilla. Tuolloin käsittelin lasten avulla miehen ja naisen rooliodotuksia. Kansallista identiteettiä olin käsitellyt jo näyttelyssäni On lottovoitto syntyä Suomeen (1990), kuten myös aiemmin mainitussa Script-näyttelyssä. Oli siis hyvin luonteva ja looginen ratkaisu päätyä maiseman ja identiteetin käsittelyyn.

Teoksessa maisema jota katsotaan muuttuu epätarkaksi ja tunnistamattomaksi, myyttiseksi muistin maisemaksi. Myös katsoja hämärtyy muistikuvaa esittävän maiseman tahdissa, eikä vaivalla rakennetusta mielikuvasta, kansallisesta identiteetistä - ehkä kansalaisestakaan, jää juuri mitään näkyviin. Kaipuu tavoiteltuun tunnetilaan tärkeällä paikalla viipyy mielessä.

Turistit katsovat maisemaa, kuin pyhiinvaeltajat kohdettaan. Maisema on kuin alttaritaulu, jonka ääreen tullaan kumartamaan jotain ammoin opittua mutta jo aikaa sitten unohdettua. Se on symbolina kuin hämärtyvä muistikuva, josta ääriviivat katoavat ja vain tunne jää.