Mirror, Landscape and Return of the Hero
During my entire career I have been fascinated by the themes of identity: corporeality and place, the sense of belonging somewhere, happiness and fear, insecurity and safety. Regardless of the subject I always consider a photograph's narrative structure and shape. Form and content must be as one; the right realisation must always be found.
I have explored sexual identity and the depiction of the human body in different ways. In the series Peili (Mirror) (1989) and Luontoäidin poika (Mother Nature's Son) (1994) I pondered the male body, sexuality and sensuality. In the Valokuva I triennial exhibition (1992) I also treated gender-related role models in my series Mikseivät pojat leiki nukeilla? (Why Don't Boys Play with Dolls); at that time I approached the subject from the child's viewpoint. Subsequently I have also been interested in the significance of landscape and location in the building of a national identity; these themes were emphasised in the Kansallismaisema (The National Landscape) project (1997).
To find alternative approaches to the subject I have combined documentary thinking with the form and structure of photography. The realisations of my works have also been closely associated with the basic questions of observation and recognition, seeing and identification. In the Porvarin uni (A Bourgeois Dream) series (2001), I considered the concepts of the good life, its conditions and attainment, as well as the fear of loss. Previously I treated the same theme in the series On lottovoitto syntyä Suomeen (Being Born in Finland is Like Winning the Lottery) (1990) and Perinteiset arvot ovat nyt muodissa (Traditional Values are Now in Fashion) (1991).
The Sankarin paluu (Return of the Hero) exhibition expands upon the themes of Mirror and Mother Nature's Son: a consideration of male corporeality, masculinity and femininity. Here a liberated man wanders in the Finnish landscape. The figure and landscape enter into a dialogue in the pictures but it is not a question of a conventional narrative in which man dominates his environment. The hero and nature appear interactively in and out of focus. The image sharpens and the person becomes an image of his environment. Around there begin to appear the signs of civilisation: felled clearings, a log raft, a dock, a forest path, power lines. How will our soft-contoured hero rising from the reeds cope with the modern world? As in my earlier projects, I continue to ponder human identity. Who are we? What do we want to be? How do we want to inhabit our bodies and surroundings?
Kansallismaisemasta Sankarin paluuseen ja Kauniiseen kaupunkiin
Olen koko taiteilijaurani ajan käyttänyt valokuvaa monella tavoin, mutta yleensä olen manipuloinut hyvin voimakkaasti sekä kuvaustilannetta että vedostamista. Olen pyrkinyt välttämään tavanomaisia klassisia aihepiirejä, joita dokumentaarinen valokuvaus, arkinen tilanteiden tallentaminen ja turistivalokuvaus ovat hyödyntäneet. Jos olen kuvannutkin maailmaa kunnon dokumentarismin hengessä, olen tehnyt sitä työssäni lehtikuvaajana tai olen ainakin jättänyt matkoilla kuvaamani eksotiikan, kuriositeetit ja kauniit maisemat pöytälaatikkoon. En ole pystynyt perustelemaan mainitunlaista toimintaa näyttelykäytännön kannalta itselleni. Olen aina ollut sitä mieltä, että siten syntyvät kuvat kuuluvat lehtien sivuille tai perhealbumiin.
Aloittaessani maisemakuvaprojektin kesällä 1995, minulla oli hyvin yksinkertaiset tavoitteet. Olin kuvannut kesällä 1994 sukumme kesäpaikassa Saimaan saaristossa 6x7 -kokoon materiaalia, jonka oli tarkoitus muodostaa jatkoa 'Luontoäidin poika' -sarjalleni. Kuvasin edelleen ihmistä maisemassa, mutta tuo työskentely ei johtanut mihinkään. Paitsi että kuvasin luonnosmaisesti kinokoolla pari maisemakuvaa tutkiessani erilaisia taustoja ympäröivässä maisemassa. Jonkun kuvista olin kuvannut selkeästi epäteräväksi. Myöhemmin talvella, katsellessani tuota kuvaa, aloin pohtia maiseman kuvaamista sellaisenaan. Kiinnostuin kahdesta asiasta: maisemasta aiheena ja kinokameratyöskentelystä yksinkertaisena metodina. Maisemaa halusin kuvata, koska se tuntuu olevan yleisin kuvauskohde maailmassa. En osannut vielä ajatella sitä sen tarkemmin. Tuntui hauskalta haasteelta tarttua kliseeseen. Kinotyöskentelyssä sen sijaan miellytti sen helppous ja yksinkertaisuus. Halusin nimenomaa kuvata konstailematta käsivaralla, yhdellä ja samalla objektiivilla, tahdoin kehityttää filmit tavallisessa laboratoriossa ja vedostuttaa kuvat ilman mitään puuttumista normaalin lisävalon ja varjostuksen lisäksi. Siis varsin yksinkertaisesti: kinari ja 24 mm optiikka, maisema sekä minä. Ei muuta.
Aloin kuvata turistimaisesti kesälomamatkojen aikana eri puolilla Suomea. Heti alkuun kuvasin maisemat sekä epäterävinä että terävinä. En keskittynyt mihinkään erityisesti, kuvasin kauniita vaaramaisemia yhtälailla kuin hakkuuaukeitakin. Epäterävä näkymä teki toisinaan kauniista maisemista mitäänsanomattomia ja rumista hyvin kauniita. Ajan mittaa, pohtiessani maiseman merkitystä omia ajatuksiani vasten, oivalsin kansallisen maiseman kiinnostavuuden.
Identiteettikysymykset ja poliittinen lähestymistapa ovat olleet koko ajan taiteilijuuteni olennaisia osia, kuten edellämainitussa Luontoäidin poika (1992-94) -sarjassa. Siinä kuvasin miehen kehoa, torsoa maisemassa. Samaa sisältöä, miehen kuvaa ja identiteettiä, olin jo kuvannut Lahden muotoiluinstituutin lopputyössäni (1989). Sukupuoliroolien käsittelyä jatkoin valokuvan ensimmäisessä kolmivuotisnäyttelyssä, Postmoraalissa (1992), esillä olleilla teoksilla. Tuolloin käsittelin lasten avulla miehen ja naisen rooliodotuksia. Kansallista identiteettiä olin käsitellyt jo näyttelyssäni On lottovoitto syntyä Suomeen (1990), kuten myös teoksessa Love and punishment valokuvan toisessa kolmivuotisnäyttelyssä, Scriptissä (1995).
Oli siis hyvin luonteva ja looginen ratkaisu päätyä maiseman ja identiteetin käsittelyyn.
Kansallismaisemat, yhteiseen muistiimme rakennetut kuvat kauniista maasta, Suomesta, ovat tuttuja sekä erityisinä näkyminä että arkkityyppisinä, tietyn maisematyypin edustajina. Tunnemme kuvastomme, tarkemmin tai epätarkemmin.
Teoksissa maisema jota katsotaan muuttuu epätarkaksi ja tunnistamattomaksi, myyttiseksi muistin maisemaksi. Myös katsoja hämärtyy muistikuvaa esittävän maiseman tahdissa, eikä vaivalla rakennetusta mielikuvasta, kansallisesta identiteetistä - ehkä kansalaisestakaan, jää juuri mitään näkyviin. Kaipuu tavoiteltuun tunnetilaan tärkeällä paikalla viipyy mielessä.
Epäterävät kuvat pureutuvat tunnistamiseen ja havaintoon. Ne testaavat kykyämme nähdä tuttua viitteistä. Ne näyttävät miten rakennamme kokonaiskuvan monista lähteistä muistimme sopukoista. Kokemus rakentuu omista ja välitetyistä kuvista. Teosten kaareva muoto ja pinnan läpi tulevat pultit korostavat perspektiiviä ja panoraamaa.
Maisema on kuin alttaritaulu, jonka ääreen tullaan kumartamaan jotain ammoin opittua mutta jo aikaa sitten unohdettua. Se on symbolina kuin hämärtyvä muistikuva, josta ääriviivat katoavat ja vain tunne jää.
Turistit katsovat maisemaa, kuin pyhiinvaeltajat kohdettaan.
Kun mies, sankari, ilmestyy maisemaan, muuttuu maiseman rooli ja asema. Siitä tulee tausta miehen toimille. Siitä tulee tie. Maisema muuttuu hyödynnettävämmäksi ja kadottaa osan näkymän luonteestaan. Sankarin paluu (2004) toi maiseman kiinteään yhteyteen miehen kanssa, siitä tuli hänen temmellyskenttänsä ja tutkimuskohteensa. Mies astui koordinaatistoon, kuin Kansallismaiseman sisään. Toisin kuin Luontoäidin pojassa, jossa maisema pysyi myyttisenä taustana tai symbolisena peilinä miehelle.
