| Kaunis kaupunki 2006 | |||||||
Peili 1989 |
![]() |
||||||
Kansallismaisemasta Sankarin paluuseen ja Kauniiseen kaupunkiinOlen koko taiteilijaurani ajan käyttänyt valokuvaa monella tavoin, mutta yleensä olen manipuloinut hyvin voimakkaasti sekä kuvaustilannetta että vedostamista. Olen pyrkinyt välttämään tavanomaisia klassisia aihepiirejä, joita dokumentaarinen valokuvaus, arkinen tilanteiden tallentaminen ja turistivalokuvaus ovat hyödyntäneet. Jos olen kuvannutkin maailmaa kunnon dokumentarismin hengessä, olen tehnyt sitä työssäni lehtikuvaajana tai olen ainakin jättänyt matkoilla kuvaamani eksotiikan, kuriositeetit ja kauniit maisemat pöytälaatikkoon. En ole pystynyt perustelemaan mainitunlaista toimintaa näyttelykäytännön kannalta itselleni. Olen aina ollut sitä mieltä, että siten syntyvät kuvat kuuluvat lehtien sivuille tai perhealbumiin. Aloittaessani maisemakuvaprojektin kesällä 1995, minulla oli hyvin yksinkertaiset tavoitteet. Olin kuvannut kesällä 1994 sukumme kesäpaikassa Saimaan saaristossa 6x7 -kokoon materiaalia, jonka oli tarkoitus muodostaa jatkoa 'Luontoäidin poika' -sarjalleni. Kuvasin edelleen ihmistä maisemassa, mutta tuo työskentely ei johtanut mihinkään. Paitsi että kuvasin luonnosmaisesti kinokoolla pari maisemakuvaa tutkiessani erilaisia taustoja ympäröivässä maisemassa. Jonkun kuvista olin kuvannut selkeästi epäteräväksi. Myöhemmin talvella, katsellessani tuota kuvaa, aloin pohtia maiseman kuvaamista sellaisenaan. Kiinnostuin kahdesta asiasta: maisemasta aiheena ja kinokameratyöskentelystä yksinkertaisena metodina. Maisemaa halusin kuvata, koska se tuntuu olevan yleisin kuvauskohde maailmassa. En osannut vielä ajatella sitä sen tarkemmin. Tuntui hauskalta haasteelta tarttua kliseeseen. Kinotyöskentelyssä sen sijaan miellytti sen helppous ja yksinkertaisuus. Halusin nimenomaa kuvata konstailematta käsivaralla, yhdellä ja samalla objektiivilla, tahdoin kehityttää filmit tavallisessa laboratoriossa ja vedostuttaa kuvat ilman mitään puuttumista normaalin lisävalon ja varjostuksen lisäksi. Siis varsin yksinkertaisesti: kinari ja 24 mm optiikka, maisema sekä minä. Ei muuta. Aloin kuvata turistimaisesti kesälomamatkojen aikana eri puolilla Suomea. Heti alkuun kuvasin maisemat sekä epäterävinä että terävinä. En keskittynyt mihinkään erityisesti, kuvasin kauniita vaaramaisemia yhtälailla kuin hakkuuaukeitakin. Epäterävä näkymä teki toisinaan kauniista maisemista mitäänsanomattomia ja rumista hyvin kauniita. Ajan mittaa, pohtiessani maiseman merkitystä omia ajatuksiani vasten, oivalsin kansallisen maiseman kiinnostavuuden. Identiteettikysymykset ja poliittinen lähestymistapa ovat olleet koko ajan taiteilijuuteni olennaisia osia, kuten edellämainitussa Luontoäidin poika (1992-94) -sarjassa. Siinä kuvasin miehen kehoa, torsoa maisemassa. Samaa sisältöä, miehen kuvaa ja identiteettiä, olin jo kuvannut Lahden muotoiluinstituutin lopputyössäni (1989). Sukupuoliroolien käsittelyä jatkoin valokuvan ensimmäisessä kolmivuotisnäyttelyssä, Postmoraalissa (1992), esillä olleilla teoksilla. Tuolloin käsittelin lasten avulla miehen ja naisen rooliodotuksia. Kansallista identiteettiä olin käsitellyt jo näyttelyssäni On lottovoitto syntyä Suomeen (1990), kuten myös teoksessa Love and punishment valokuvan toisessa kolmivuotisnäyttelyssä, Scriptissä (1995). Oli siis hyvin luonteva ja looginen ratkaisu päätyä maiseman ja identiteetin käsittelyyn. Kansallismaisemat, yhteiseen muistiimme rakennetut kuvat kauniista maasta, Suomesta, ovat tuttuja sekä erityisinä näkyminä että arkkityyppisinä, tietyn maisematyypin edustajina. Tunnemme kuvastomme, tarkemmin tai epätarkemmin. Teoksissa maisema jota katsotaan muuttuu epätarkaksi ja tunnistamattomaksi, myyttiseksi muistin maisemaksi. Myös katsoja hämärtyy muistikuvaa esittävän maiseman tahdissa, eikä vaivalla rakennetusta mielikuvasta, kansallisesta identiteetistä - ehkä kansalaisestakaan, jää juuri mitään näkyviin. Kaipuu tavoiteltuun tunnetilaan tärkeällä paikalla viipyy mielessä. Epäterävät kuvat pureutuvat tunnistamiseen ja havaintoon. Ne testaavat kykyämme nähdä tuttua viitteistä. Ne näyttävät miten rakennamme kokonaiskuvan monista lähteistä muistimme sopukoista. Kokemus rakentuu omista ja välitetyistä kuvista. Teosten kaareva muoto ja pinnan läpi tulevat pultit korostavat perspektiiviä ja panoraamaa. Maisema on kuin alttaritaulu, jonka ääreen tullaan kumartamaan jotain ammoin opittua mutta jo aikaa sitten unohdettua. Se on symbolina kuin hämärtyvä muistikuva, josta ääriviivat katoavat ja vain tunne jää. Turistit katsovat maisemaa, kuin pyhiinvaeltajat kohdettaan. Kun mies, sankari, ilmestyy maisemaan, muuttuu maiseman rooli ja asema. Siitä tulee tausta miehen toimille. Siitä tulee tie. Maisema muuttuu hyödynnettävämmäksi ja kadottaa osan näkymän luonteestaan. Sankarin paluu (2004) toi maiseman kiinteään yhteyteen miehen kanssa, siitä tuli hänen temmellyskenttänsä ja tutkimuskohteensa. Mies astui koordinaatistoon, kuin Kansallismaiseman sisään. Toisin kuin Luontoäidin pojassa, jossa maisema pysyi myyttisenä taustana tai symbolisena peilinä miehelle. |
On lottovoitto syntyä Suomeen 1990 | ![]() |
|||||
| Mikseivät pojat leiki nukeilla? 1992 | ![]() |
||||||
| Luontoäidin poika 1992/94 | ![]() |
||||||
| Love and punishment 1995 | ![]() |
||||||
| Kansallismaisema 1997 | ![]() |
||||||
| Porvarin uni 2001 | ![]() |
||||||
| Kerjäläispoika, Hiidenkiven koulu. 2004 | ![]() |
||||||
| Sankarin paluu 2004 | ![]() |
||||||
| Miehen tuoksu 2006 | ![]() |
||||||